Kesään 2026 mahtui kaksi pidempää pyöräreissua ja yksi ulkomaanmatka, jossa tuli pyöräiltyä.
Gardajärvi, Italia
Kävimme Gardalla. Majoituimme Bardolinoon, missä viimeksikin vuosia sitten olimme; se on itsessään oikein kelpo paikka. Kun matkasta sovittiin, aloin heti tsekkailla mahdollisia pyöräilyreittejä ja pyörävuokraamoja. Ajatus oli, että kävisin kertaalleen ajamassa, mutta päädyin lopulta vuokraamaan pyörän kahdeksi päiväksi, ihan jo säävarauksen vuoksi.
Vuokrasin pyöräni Velolake-vuokraamosta. Saatavuus näytti aikaisin keväällä heikolta, mutta kun odotteli kauden alkuun eli jonnekin huhtikuulle, tarjonta parani kummasti. Vuokrasin kunnon maantiepyörän, Giant TCR Advanced Pro -mallin. Pyörässä oli Ultegran vaihteet ja hiilikuiturunko. Vuokrasin lisäksi kympillä kypärän ja otin pyörään Wahoo-kiinnityksen. Polkimet ja kengät toin itse; polkimet olisi saanut toki mukaan ilmaiseksi, mutta halusin omat wattipolkimeni.
Pyörä oli ihan ok. Ihan priimakuntoinen se ei kuitenkaan ollut. Wahoo-pidike oli huonokuntoinen ja olin menettää Wahooni, kun laite putosi telineestä ajaessa. Onneksi ei vierinyt tielle ja jäänyt auton alle! Vaihteet olivat vähän kuluneet, etuvaihtajan käyttäminen vaati jonkun verran kikkailua eikä se toiminut täysin luotettavasti. No, verrokkina on oman pyöräni Ultegra Di2:t, eli ihan reilu vertailu ei ole; vanhan pyöräni reilut kymmenen vuotta vanhoihin mekaanisiin 105-vaihteisiin verrattuna tuntuma ei ollut sen kummempi. Pyörän keskiö – oletan – piti myös melkoista rutinaa joka vain paheni ajaessani.
Aikomuksenani oli vähän vuorikiipeillä, mutta jos suunnitelmaa ei olisi kaatanut liian kuuma keli, se olisi kaatunut pyörään, joka ei tuntunut ihan täysin kestävän kovaa rasitusta. Yritin sentään ja pääsin noin 140 metriä ylös, mikä riitti sentään nousuennätykseen (tosielämässä, virtuaalipuolella olen ajanut yli 1,5 kilometrin nousuja).
Tasaisella ajaminen sujui kuitenkin hyvin. Ajelin Bardolinosta SR249-tietä ylös Malcesineen. Reitti on kaunis. Kevyen liikenteen väyliä ei liiemmin ollut, kylien kohdalla jotain, mutta autoilijat ajelivat suhtkoht fiksusti eikä ajaminen sinänsä tuntunut vaaralliselta. Järvenrantaa menevä tie on erittäin kaunis. Ensi kerralla ajelisin varmaan Riva del Gardaan asti. Toisena päivänä lähdin etelään ja otin suunnaksi Sirmionen. Tähän suuntaan reitillä on enemmän kevyen liikenteen väylää, mutta reitti on muuten tylsempi. Sirmionen vanhaan kaupunkiin en päässyt, siellä oli varsin tiukka vartija käskyttämässä ”no bikes”. Vanhaan kaupunkiin ei ole pyörillä asiaa edes taluttamalla, vaikka Strava muuta väittääkin.
Sattumalta meitä onnisti ja naisten Giro d’Italia pyyhkäisi Bardolinon ohitse yhtenä lomamatkan päivänä. Sinänsä ympäriajo ei näkynyt paikkakunnalla mitenkään, mutta kisapäivänä paikkakunnan läpi kulkeva päätie suljettiin liikenteeltä. Kun h-hetki alkoi lähestyä, väkeä kertyi tien varrelle.
Sitten vain odotellaan. Jossain vaiheessa erilaista autoa kulkee tiuhempaan ja tiuhempaan ohi, poliisien äänensävy muuttuu kireämmäksi tien poikki kulkijoita kohtaan ja lopulta etujoukko pyyhältää ohi. Tällä kertaa kärkijoukossa oli vain muutama pyöräilijä, joten kokemus oli vähän vaisu, kun autoja ja moottoripyöriä oli paljon enemmän.
Sitten alkoi kuulua helikopterin lähestyminen, joka kertoo pelotonin eli pääjoukon olevan tulossa. 130 pyöräilijän peloton olikin sitten vähän toisenlainen jysäys, johon on syytä suhtautua kunnioituksella: joukkio nimittäin täyttää tien tehokkaasti ja etenee järkyttävää vauhtia. Näkemisen arvoinen juttu, joka teki vaikutuksen myös pyöräilystä vähemmän kiinnostuneisiin matkaseuralaisiin!
Pasila-Tammisaari-Hanko-Salo-Turku
Kaverin kanssa tekemäni heinäkuun reissu aloitettiin Pasilasta, jonne tulimme junilla kumpikin omasta suunnastamme. Siitä lähdimme kohti Tammisaarta, seuraillen Espoon rantareittejä. Kummankaan Wahoo ei suostunut antamaan kääntymisohjeita, vaikka reitin kartalla näyttikin, joten olipahan hankalaa navigointia kiemuraisilla reiteillä. Toiste en tuolle reitille lähde, vaikka se sinänsä ihan viihtyisä olikin.
Kun pääsimme Kehä III:n ulkopuolelle ja kohti Kirkkonummea, reitti selkeni kummasti ja seuraili pitkälti Eurovelo 10 -reittiä. Matkalle mahtui monta oikein viehättävää osuutta. Siuntiossa pysähdyimme ruokatauolle, Inkoossa söimme jätskit ja lopulta Fagervikin ja Snappertunan kautta reitti vei meidät Tammisaareen, jossa Airbnb-majoituksemme odotti. Pyörille järjestyi hyvä suojaisa säilytys ja kuskit pääsivät suihkuun ja saivat ruokaa. Ajamista kertyi noin 120 kilometriä, eli aika pitkä reissu, mutta melko tasaista – koko matkalla oli nousua alle kilometri. Snappertunassa oli reissun karsein ylämäki.
Seuraava päivä olikin matkan sateisin. Sade-ennustetta katseltiin pitkin matkaa ja se vaihteli aika villisti, mutta lopputulemana sadetta oli luvassa, mutta ei heti aamusta. Niinpä aikaistimme suunnitelmiamme hieman, jätimme kahvila-aamiaisen väliin ja sen sijaan nappasimme nopeat aamiaistarpeet S-Marketista ja lähdimme jo yhdeksän aikaan kohti Hankoa. Tämä oli pistoreissu, eli saatoimme jättää laukut pyöristä pois. Matka Hankoon oli todella leppoisa ja rento, reitti on hyvä ja hyvin tasainen. Muutama tyhmä reittisuunnittelun kukkanen siihen mahtui, mutta sitähän se on, kun Stravasta ei ole aina ihan helppo selvittää, millainen tie on alla. No, sitten improvisoitiin. Paluumatkalla noin puoli tuntia ennen Tammisaarta alkoi sade ja lopulta vettä tuli niskaan sen verran rajusti, että kaikki ajatukset reitin pidentämisestä täyteen sataseen hylättiin ja tyydyimme 90 kilometrin ajoon. Varusteet olivat märkiä, mutta kyllä ne seuraavaksi aamuksi saatiin lopulta tarpeeksi kuiviksi.
Seuraavana aamuna jätimme majapaikan eli pyörät piti taas kuormata. Reittiä oli pistetty vähän uusiksi, alunperin tarkoitus oli ajella Tammisaaresta Prästkullan, Tenalan ja Perniön kautta Mathildedaliin ja siitä sitten Hummelfjärdenin itärantaa Saloon. Menimmekin Mathildedalista Kemiönsaarelle ja siellä Hummelfjärdenin länsipuolta Angelniemeen, josta lossi toi meidät mantereelle. Sieltä sitten Vartsalan kautta Saloon, yhteensä 124 km.
Reissu oli verrattain takkuinen. Ensinnäkin kärsin alkumatkasta rengasrikon. Ilma ei pysynyt renkaassa, joten Tenalassa pääsin ensimmäistä kertaa asentamaan litkutettuun renkaaseen sisuria kesken matkan. Hyvin se kävi, eikä pysähdys vienyt kuin noin kymmenen minuuttia. Sen jälkeen ajo sujui paremmin. Mathildedaliin ajaminen oli yhtä ylämäkiajoa: ensin noustaan Skoilantietä melkein 60 metriä, sitten tullaan jyrkästi alas Mathildedalin rantaan, sitten kiivetään rannasta takaisin ylös ja lohdutuksena lasketellaan Skoilantie alas. Olisi kannattanut mennä Bistro Bruketin sijaan ylempänä mäessä olevaan ravintolaan, olisi säästynyt paljolta kiipeämiseltä.
Angelniemeen ajaminen tuntui jotenkin kovin raskaalta ja vaivalloiselta. Vikaa taisi olla tankkauksessa tai sitten huonossa nukkumisessa, mutta kummassakaan meistä ei ollut tässä kohtaa kauheasti puhtia. Lopulta lossille päästiin ja sen jälkeen loppumatka sujui vähän paremmin, mutta olipahan työläs reissu. Salossa majapaikkamme, hotelli Fjalar, tarjosi kuitenkin sielulle virkistystä. Olipahan todella hieno paikka! Kävimme paikallisessa kebab-pizzeriassa syömässä, eikä ruoassa ollut mitään valittamista.
Viimeiselle matkapäivälle oli luvassa matka Salosta Turkuun. Tähän lisättiin pyörähdys Paimion parantolassa ja Turussa ajelimme Kakskerran ympäri, jotta matkapäivästä saatiin satakilometrinen (lopullinen lukema oli 110 km). Vanha Turuntie Halikosta Paimioon oli todella upeaa ajettavaa, epäilemättä yksi parhaimmista pyöräilyreiteistä. Turun lähistöllä pyöräteiden verkosto on muutenkin oikein mainio, ei juuri valittamista. Siitä sen sijaan on valittamista, että ennen Kakskertaan kääntymistä pysähdyimme ruokakaupassa ja totesin menettäneeni toisen kenkäni. Kengät olivat remmeillä kiinni satulalaukussa ja mielestäni lujasti kiinni, mutta niin vain toinen oli päässyt karkuun. Harmi juttu, kengät olivat ihan uudet eivätkä erityisen halvat. No, tästä opittiin jotain. Kakskerran lenkki oli hieno, lienee paikallisten vakiolenkkejä – ainakin pitäisi olla. Turussa ruokapaikka oli vähän mysteeri, mutta päädyimme Aurajoen rannassa olevaan gastropubiin; tofuvartaat toimivat. Kävimme huviksemme ajelemassa funikulaarilla ja hankkiuduimme sitten Logomolle, jossa saimme siviilit päälle ja minä sain virtaa puhelimeen ja kelloon. Junaankin ehdimme oikein mainiosti.
Aika reipas reissuhan tämä, neljänä ajopäivänä yhteensä joku 450 km ajamista. Fiilikset vähän vaihtelivat, mutta parhaimmillaan ajaminen oli kyllä upeaa. Maantieosuuksilla ajelimme aika tiukkaa vuorovetoa melko lyhyillä vuoroilla, niin jaksaminen pysyi hyvänä ja tahti fiksuna. Keskinopeudet olivat noin 25 km/h luokkaa, se on täydessä varustuksessa näin pitkillä reissuilla oikein hyvä. Koitin vähän kytätä wattimittaria, jotta keskitehot pysyisivät kohtuullisina. Raskaimpana päivänä mentiin 170 watin normaalitehoilla, muut päivät saatiin pidettyä kevyempinä.
Tukholma–Grisslehamn
Elokuun alussa itsekseni ajamani reissu lähti havainnosta, että Ruotsin Grisslehamnin ja Ahvenanmaan Eckerön välillä on säännöllinen lauttayhteys. Sitähän piti hyödyntää! Pallottelin reittiä eri suuntiin, mutta lopulta luontevimmalta tuntui mennä Turusta Tukholmaan laivalla, ajaa siitä Grisslehamniin ja tulla sitten Ahvenanmaan kautta takaisin. Ahvenanmaalta pääsi tutusti Baltic Princessillä Turkuun.
Koska matkaan ei muuten tullut tarpeeksi ajamista, en käyttänyt junalippuani Turkuun loppuun asti, vaan hyppäsin kyydistä jo Humppilasta. Siitä on sata kilometriä Turkuun, eli oikein kelpo päivämatka. Humppilan ja Loimaan väli oli tosin pitkälti soratietä; ei mikään mieltäylentävä ajokokemus. Kun pidemmällä pääsin Aurajokitielle, matkanteko muuttui nautinnollisemmaksi. Puolivälissä, jossain Oripään paikkeilla, tosin huomasin eturenkaani alkavan vuotaa ilmaa. Onneksi tubeless-rengas sai paikattua itsensä ja pieni ilmanlisäys riitti pelastamaan tilanteen. Aurajoen matkailutie on erittäin kaunis reitti, mutta valitettavasti sen varrella on nihkeästi palveluja. Olisin mieluusti pysähtynyt kahville, mutta matkan varrella reitiltä poikkeamatta taisi tulla vastaan yksi kahvila, ja sekin oli kiinni. Turussa vaihdoin siviilit ylle ja etsin ruokaa. Aikataulu meni vähän kireämmäksi kuin olisin suonut, mutta Nerån terassi palveli ja sain pitsan eteeni ja syötyä pikavauhtia – tilauksesta poistumiseen meni noin 20 minuuttia.
Laivalla en juuri nukkunut, ympäristö oli kovin hälyisä, joten nouseminen viideltä aamiaiselle ei tuottanut tuskaa (sitä paitsi sehän on Suomen aikaa kuusi, jolloin tavallisesti olen ollut jo tunnin-pari hereillä muutenkin). Kuuden aikaan olin valmis lähtöön, kun laiva tuli satamaan. Satamasta poistuminen on vähän nihkeää, vaikka ensimmäisinä pääsimmekin ulos – vastaan tuli vain autoille aukeava portti, joten etumatkasta ei ollut hyötyä ja rekat silti hengittivät niskaan. No, nopeasti pääsi ihan kelvollisille pyöräteille. Tukholman esikaupunkialueita riitti noin 45 minuuttia ennen kuin pääsin vapaammille reiteille.
Kyselin reittivinkkejä Redditissä ja sainkin monenlaisia ehdotuksia. Ajelin Brunnsvikenin itäpuolta, Danderydin halki rantareittiä Arningeen, mistä käännyin itään Rydbovägenille. Rydbon kohdalla siirryin minulle suositellulle rautatiereitille, eli junaradan huoltotielle. Tämä oli mukava reitti, vaikka soratie olikin sen verran löysää, etten viitsinyt alamäkiä kovin lujaa päästellä näillä renkailla ja tällä kuormalla. Åkersbergasta näin kaupungin liepeillä olevat kauppakeskukset ja suuntasin Garnsvikenin itäpuolta pohjoiseen. Maaseudulla ajelin Brollstan golfkentän ohi ja Långsjönin pohjoispuolta itään, Sättran ohi Rialaan ja Bergshamraan. Aika nihkeästi täälläkään mitään kauppoja tai kahviloita oli, Bergshamrassa tuli vastaan reitin ensimmäinen ihan tien vieressä oleva lähikauppa, pikkuinen ICA, josta sain välipalaa. Bergshamrasta matka jatkui Hysingsvikin kautta Limmaren-järven itäpuolelle ja sitä kautta Norrtäljeen.
Norrtälje on oikein viehättävä pikkukaupunki, jonka vanha kaupunki on 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta. Kaupunki tuhottiin Suuressa Pohjan sodassa 1719, joten vanhat rakennukset ovat sen jälkeisestä jälleenrakennuksesta peräisin. Täältä löytyi oivallinen kotileipomo-kahvila, josta sai hyvän leivän ja pullan ravitsemaan pyöräilijää. Vaihdoin samalla vähän kevyempää vaatetta ylle, kun aamun koleus oli vaihtunut lämpimäksi keliksi, ja kuuntelin sveitsiläisen turistin kehut pyörästäni. Onhan se hyvä pyörä, en väitä vastaan!
Norrtäljestä matka jatkui sitten Upplundaan, Roslagsbrohon, Älmstaan ja sieltä Väddövikenin länsipuolelle. Itäpuolelle, missä Grisslehamn on, siirryin näyttävän kokoista Trästan siltaa pitkin. Sitten oli vain viimeiset kilometrit Grisslehamniin ja pieni lisäetappi, jotta matkamittariin sain tasan 150 kilometriä.
Matka oli pitkä, pisin koskaan ajamani (edellinen ennätys oli heinäkuun reissun 124 kilometriä). Aikaa meni ajamiseen kuusi tuntia, kun keskinopeus oli tuttua ja turvallista 25 km/h tahtia, kaikkiaan seitsemän tuntia. Olin varannut lauttalipun iltapäivälle ja ehdin siihen hienosti. Grisslehamnissa oli hyvin aikaa syödä paikallisessa kalaravintolassa (jostain syystä ravintolan hilpeä myyjä vastasi selkeään ruotsinkieliseen tilaukseeni reippaasti TERVETULOA), käydä ICAssa ruokaostoksilla ja jutella satamassa muiden suomalaisten matkalaisten kanssa.
Matkan varrella ihmettelin jossain 120 kilometrin kohdalla miten helpon tuntuista ajaminen oli, ja todella hyvältä kyllä tuntuikin. Reitti ei ollut hirveän mäkinen; nousumetriennätys (noin 1200 m) toki tuli, mutta noin pitkällä matkalla puhutaan vain 1 % nousumäärästä, eli käytännössä reitti oli tasainen. Hurjin yksittäinen nousu oli Åkersbergan jälkeen, kolmen kilometrin matkalla noin 45 metriä nousua. Ei siis juuri mitään, eikä jäänyt mieleen. Matka oli kaikkinensa oikein miellyttävä, mitään kovin erityistä nähtävää reitin varrelle ei sinänsä osunut – mutta enpä erityisesti haekaan, vaan kaipaan nimenomaan sujuvia kilometrejä mittariin.
Eckerön lautta on oikein hauska miniruotsinlaiva, löytyy ravintoloita, hyvin varusteltu taxfree, epämääräistä musiikkiviihdettä ja kaikki muut herkut, mutta matka kestää vain pari tuntia. Tätä ylitystä on helppo suositella, hintakaan ei ollut kuin pari kymppiä polkupyörän kanssa (tosin kuten kesällä opimme, huonolla tuurilla ylityksen bonuksena saa tuhkarokon). Perille päästyäni ajelin majoitukseen Eckerössä ja poikkesin Eckerön hotellilla syömässä. Hotelli näytti melko autenttisen vanhanaikaiselta ja on Eckerön Elviksen kotipaikka, mutta ravintolasta ei ollut pahaa sanottavaa, ruoka oli oikein hyvää.
Seuraavana päivänä suunnitelmissa oli ajella Getabergetille ja käydä Ahvenanmaan korkeimmalla kohdalla. Kun aikaa ja jaksamista oli, venytin reittini 100 kilometriin lisäämällä poikkeamisen Smakbynin karkkikaupassa tuliaiskarkkeja ostamassa. Aamiainen oli vähän nihkeä, koska mitään kylmäsäilytystä tarvitsevaa en voinut Grisslehamnin ICAsta tuoda. Ahvenanmaallakaan mikään ei aamulla palvellut, Eckerössähän ei ylipäänsä ole oikein mitään palveluja, mutta Getan juurella oli sentään pieni lähikauppa, josta sai banaanin. Getabergetin huipulle ajaminen oli hauskaa, nousu on oikein hyvä, mutta kahvila oli sielläkin kiinni, enkä jaksanut odotella. En tiedä, oliko reissussa sinänsä mitään järkeä, kun jouduin ajelemaan samoja reittejä edestakaisin yhteensä 40 kilometriä päästäkseni ajamaan yhden ylämäen, mutta onpahan nyt ajettu! Ihan kiva sata kilometriä tästä kuitenkin tuli, ja päivästäkin oikein kaunis, vaikka aamupäivä vähän kolealta vaikuttikin.
Maarianhaminassa sitten vain Matthishallenin kautta satamaan ja laivajonoon. Laivalla olin ottanut itselleni hytin, niin pääsin suihkuun ennen syömistä. Matka meni sitten syödessä, tuliaisia ostaen ja leväten; vähän tylsä välihän tuo Maarianhamina–Turku on, mutta ruoka oli hyvää, lepo maistui ja lopulta koitti vapaus ja pääsy junaan jatkamaan istuskelua ja odottelua… Lopulta iltasella pääsi kotiin ja nukkumaan kunnolla omassa sängyssä.
Matkoilta opittua
Varustelu oli viime kesän reissuilta opittua ja enimmäkseen hyvä. Uutena kalustona oli bönthöpussi eli tankoon kiinnitettävä pullolaukku. Se oli oikein näppärä: siinä kulki kolmas vesipullo (yleensä vissypullo). Kun pienempi pulloni tyhjeni, vaihdoin isomman pullon tuohon bönthöpussiin, koska se ei mahdu runkolaukun kanssa pullotelineeseen. Oikein kätevä varuste siis, joka pääsee jatkoon. Toisena käyttötarkoituksena ajattelin bönthöpussin toimivan ylimääräisenä pullotelineenä repun hihnassa, mutta siihen se ei valitettavasti toiminut ollenkaan.
Jälkimmäisellä reissulla sain laukkuoivalluksen: järjestelin tavarat niin, että tankolaukussani on pääasiassa pyöränhuoltokamoja (varasisurit, litkut, ketjuvahat ja niin edelleen) ja mahdollisimman vähän yöpymiskamoja (jotain kirjoja ja kuulokkeita piti laittaa). Muut yöpymiskamat olivat satulalaukussa. Näin tankolaukkua ei tarvinnut irrottaa ollenkaan yöpymisten yhteydessä, sen kun poimi päältä vähät tarpeelliset tavarat musetteen. Tämä oli erinomainen parannus, sillä tankolaukun kiinnittäminen uudestaan on todella työlästä ja harmittaa joka kerta. Tällä mennään siis jatkossakin.
Turun kenkätappion jälkeen hoksasin, että kengät mahtuvat hyvin runkolaukkuun, joten jatkossa kengät kulkevat siellä vetoketjun takana, niin eipä ole vaaraa kenkien menettämisestä. Runkolaukussa ennen kulkeneet pyöränhuoltokamat löysivät uuden kotinsa tankolaukusta.
Kätevä asia oli myös ottaa hytti matkalla Maarianhaminasta Turkuun. Se ei maksa kovin paljon ja hytissä pääsee käymään suihkussa ennen syömistä. Ainakaan Tallinkin laivoissa ei sitten ole shampoota eikä kaikissa Airbnb-kohteissakaan, eli matkashampoo pitää jatkossa pakata mukaan.
Huolellinen aurinkorasvaus on edelleen syytä muistaa. Vähän huolimattomasti junassa tehty rasvaus johti palamiseen hihansuista ja kellon vierestä. Tarkkuutta! Kevyt pitkähihainen ajopaita on ollut hyvä hankinta, se on vähentänyt aurinkorasvan tarvetta ja suojellut ihoa palamiselta. Kevyt paita ei pidä juuri tuultakaan, joten se päällä ei läkähdy.
Eväspuolelta kesän tehonlähteenä on pääasiassa ollut Snickers, joita olen syönyt läjäpäin. Pienempiä Snickersejä saa viiden paketissa usein tarjouksesta, joten niitä on tullut syötyä. Oikein hyvä. Hartsportin suolakarkkeja olen myös syönyt, ne ovat hyviä ja merkittävästi kohtuullisemman hintaisia kuin Jollosit, jotka tuntuvat ihan liian kalliilta. Olen varovasti palaillut myös Dexalin pariin, kun totesin, että kohtuukäytettynä siedän sitä ihan hyvin.